Henkilökohtaista

IMG_2717Pienenä olin kova lukutoukka. Olin kiinnostuneempi kirjoista kuin liikkumisesta. Muistona siitä ajasta minulla on silmälasit.  Lisäksi pelkäsin vettä. Olin luultavasti vetänyt sitä nenääni joskus kunnolla.

Edes hiuksiani ei saanut pestä. Kerran isosiskot sitten veivät minut saunaan ja pesivät hiukseni väkisin… Uimaan oppiminen tuntui yhtä mahdottomalta kuin lentämään oppiminen. Jossakin vaiheessa aloimme käydä uimahallissa joka viikko. Siellä oli kiva läträtä, kunhan kasvot eivät kastuneet.

En muista, missä vaiheessa kasvojen kastumattomuudesta tuli vähemmän tärkeää. Niin kuitenkin käy, kun lapsen kanssa käydään säännöllisesti uimahallissa. Mutta sen muistan, että opin pysyttelemään pinnalla 11-vuotiaana.

Uimaan taisin oikeasti oppia vasta yläasteen liikuntatunneilla. Olen luonteeltani sellainen, että jos jotakin teen, niin teen sen kunnolla. Niinpä sain jo yläasteen aikana uida malliksi muille oppilaille.

Olen aina pitänyt eniten luonnonvesissä uimisesta. Ainoat uintikisani olen uinut luonnonvesissä. Siitä on ollut helppoa siirtyä triathlonin pariin.

Selkäni kipeytyi kovin, kun olin 24-vuotias. Lääkärit määräsivät särkylääkkeitä ja vuodelepoa – katastrofi loppututkintoaan tekevälle musiikin opiskelijalle! Eräällä lääkärillä oli kuitenkin fiksumpi ajatus: hän määräsi minut kuntosalille. Se tuntui olevan viimeinen mahdollisuuteni: sinnepä siis. Kuntosaliohjaajani teki minulle ohjelman ja totesi, että eipä ole kyynisempää kuntosalikävijää koskaan ennen tavannut. Ei ihme, sillä homma ei kiinnostanut minua pätkääkään – minun vain oli pakko alkaa käydä salilla saadakseni selkäni kuntoon.

Tunnollisena tyttönä kävin kuntosalilla. Jos lopetin käymisen vähänkin pidemmäksi aikaa, selkäkivut tulivat aina takaisin. Ainoa syyni käydä salilla oli selkäkipujen välttäminen.

Kuntosalilla käymisestä tuli lempiharrastukseni vasta paljon myöhemmin, kun sain sinne hyvää seuraa. Saimme vauvan ja samaan syssyyn kotipaikkakunnaltamme paloi uimahalli maan tasalle. Oli ihanaa päästä kotoa jonnekin, niinpä pakkasin vauvelin mukaani ja lähdin salille. Pikku nyytti kävi mukavasta lisäpainosta vielä monta vuotta sen jälkeenkin. Kun nyytti oppi puhumaan, hän sanoi kerran: “Äiti, ei sinun tarvitse kysyä, että haluanko lähteä kuntosalille. Kyllä minä aina haluan!”

Ja vielä paljon myöhemmin tapahtui se, että aloin pitää salilla käymisestä homman itsensä takia. Se tapahtui suunnilleen niihin aikoihin, kun opiskelin Personal Traineriksi. Kuntosalitreenistä saa mukavan lämpimän olon koko kroppaansa, ja on kivaa tulla vahvemmaksi lihasten kasvaessa. Hyvä lihaskunto auttaa jaksamaan myös paremmin työssä kuin työssä. Tuskin muistan enää aikaa, jolloin lihakseni olivat niin heikot että selkäni oli kipeä!

Raili Bergqvist

PT, Uimaopettaja